On the way to the better

Let me tell you a story

Time flies by so fast but that's not good enough a reason not to try. Things won't get better 'till you go out there and make better happen.

The End

xoxo / Laura

One Direction

Taas tulee myöhässä, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.

Viikko sitten launataina oli kauan odotettu One Directionin konsertti, jippii! Me hommattiin Katharinan kanssa liput jo marraskuussa jos oikein muistan, niin että vihdoin oli aika! 

Olin tosiaan lauantaina jo downtownissa ja näin Inan sitten vähän jälkeen 6pm Millennium Parkissa josta napattiin taxi Soldier Fieldille. (Chicagon isoin urheilustadion ja Bearsien kotikenttä) Jo matkalla nähtiin pikku tyttöjä (Read, 12v ja nuorempia!) vanhempiensa kanssa kantaen isoja postereita aivan liian pienissä vaatteissa.Tiet oli totta kai suljettu joten hypättiin pois autosta ennen Soldier Fieldiä ja käveltiin loppumatka sinne. Perus turvatarkastukset ja sisään. Mua kyllä nauratti, kun vartija tutki mun laukun ja kysyin onko mulla pehmoleluja, koska ne oli kuulema kielletty. Like näytänkö siltä, että kannan pehmoeläimiä mukana konsertteihin?? Ja ei, en ajatellut heittää niitä lavallekaan, oon aika varma, että 1D'n pojat on vähän vanhoja sellaseen. Maksettiin ruhtinaalliset 7$ yhdestä vesipullosta ja etsittiin meidän istumapaikat.

5 Seconds of Summer oli lämppärinä ja ne soittikin ihan hyvin. Pikkutytöt sekos totta kai. Mä en edes tiennyt, mitä ne soitti. Olin mä niistä kuullut joskus, mutta jos olis kadulla tullut vastaan, niin en olis tunnistanut. 

5SOS'in jälkeen oli tunnin tauko ennen keikan alkamista. Stadionilla soi musa ja ihmiset tanssi ja oli hyvä fiilis. Äidit ja isät istui kuuliaisesti ja näpräsivät puhelimiaan. On kyl aika mageeta kattoa kun about 60 000 ihmistä, mitä koko mesta vetää, tanssii Macarenaa. Mut naurettiin vaan Inan kanssa, että kun Pittbull ja Lady Gaga vaihtui Grease'n biiseihin ne 10 vuotiaat tytöt jääty ihan täysin. Ne on liian nuoria tietämään miten sellasta musiikkia tanssitaan tai miten sanat menee. Sen sijaan äidit pomppas ylös ja alkoi bailaa. Oonhan mäkin liian nuori etten ole kokenut tota 70-80 luvun musaa, mutta kyllä mun ikäluokka sentään Grease'n vielä tietää. Jos ei tiedä, on sivistymätön. 

Ton isän ilme kertoo ihan tarpeeks, mitä mieltä se oli konsertista xD 

One Direction alkoi about 9pm ja siitä mä en voi muuta sanoa kuin A-W-E-S-O-M-E.  

Tunnustaudun faniksi, ihan häpeilemättä. En miksikään "Marry me 1D<3<3<3"  -faniksi, jotka pyörtyilee kuullessaan sanan 1D, mutta faniksi kuitenkin. Ja Louis on mun ehdoton suosikki. Tiedän mitä mieltä monet siitä on, mutta se on vaan ihan mun tyyppinen.

Louis jutteli paljon, samoin Niall ja Liam. Harry ja Zayn sen sijaan olivat vähän hiljaisempia. Mä en ole mikään Zayn fani, tykkään siitä oikeestaan vähiten, mut jesta sillä on upea ääni! Samoin Harryllä.  Liam oli yllättävän hauska, Niall oma ihana itsensä ja Louis oli Louis. Pelkäsin että se näyttäis yhtä kehnolta ja väsähtäneeltä kun viime aikona julkisuudessa, mutta ei, se näytti tosi hyvältä.  Ääni sen sijaan ei ollut aivan kunnossa. Se kuulosti flunssaiselta ja etenkin korkeissa nuoteissa se veti mikin aina pois. Sofia sanoi. että perjantain konsertissa Louis oli kuulostanut tosi hyvältä. Kyllä mä sitä kuuntelin, voisin kuunnella aina. Mutta onneks se ei näyttänyt niin burt outiselta enää. 

Konsertti loppui 11pm maissa ja meillä oli kauhea kiire etsiä taksi, että ehdittäisiin viimeiseen 12:30 ja 12:40 junaan. Ei paljon naurattais jos siitä myöhästyis. Chicago keskellä yötä ei ole mikään maailman kivoin saati turvallisin paikka varsinkaan jos sulla ei ole paikkaa minne mennä. Mä olisin kyllä siinä vaiheessa soittanut Andrew'lle et moi oon kohta sun ovella päästä mut sisään. No siinä me juostiin ihmismassassa ympäriinsä etsien taksia. Ei löydetty ainuttakaan. No juostiin takaisin, minä murtuneella varpaallani auuts, ja pysäytettiin pari poliisiakin. Ikävä kyllä niistä ei tällä kertaa ollut mitään apua. Yleensä Chicagon poliisit on kivoja mut nää oli varsinaisia *#%¤!*. Joten juostiin väärään paikkaan kolmesti kiitos niiden. Lopulta päädyttiin onneksi Michiganille ja sieltä löydettiin tasan yksi taksi, joka tietenkin oli varattu jollekin toiselle. Siinä sitten paniikin hiipiessä mietittiin, että mitä tehdään kun taksikuski mutisi, että 40 dollarilla varauksen vois perua ja hän heittäis meidät sillä vielä juna-asemallekin. Ei siinä kahta kertaa tarvinnut miettiä kun toinen vaihtoehto oli junan missaaminen. Niimpä me maksettiin 40 freakin dollaria 15 minuutin taksimatkasta. Ehdittiinpä ainakin junaan. Kun vihdoin pääsin junaan istumaan mun jalka teki kuolemaa, mua väsytti ja oli nälkä, Tohon aikaan yöstä juna oli myös tietty täynnä iloisia alkomahoolin alaisia ihmisiä. Mä facetimeilein Jennille sen minkä nettiyhteydeltä pystyin ja yrtin sitten epätoivoisesti pysyä hereillä. 

Pääsin hyvin Crystal Laken asemalle, sain taksin ja pääsin kotiin puol kolmen aikaa. En ole kertaakaan täällä tullut kotiin noin myöhään. Silloin kun on mennyt myöhään oon jäänyt jonnekin muualle yöksi. Nukkumaan menin lopulta viiden maissa kun en saanut unta. Vähän väsytti....

Sunnuntaipäivän makasinkin sitten poolilla. Autuutta!

xox / Laura

"Tahtoa, tarvita, eiks ne nyt ole melkein sama asia?"

Nyt vuorossa lauantain shoppailut. Mulla on lista tehtynä, mitä kaikkea mun pitää vielä ostaa ennen vuoden loppua (joka on muuten NELJÄN  viikon päästä!!) ja onneksi se lista alkaa pikku hiljaa lyhentyä. 

Adidaksen ihanimmat popot DSW'sta! Lähtöhinta 70$ dollaria, alennuksien ja kuponkien jälkeen maksoin noista 27$ Deal! 

Oon tunnetusti hurahtanut urheiluvaatteisiin. TJMaxista mukaan lähti Puman housut ja urheilurintsikat, en nyt muistanut katsoa merkkiä. Nyt kun löytäisin vielä hyvän topin niin olisin tyytyväinen...

 Forever21 oli totta kai pakko käydä kääntymässä ja mukaan nappasin tän tyköistuvan mekon, 10$. Menee hyvin baarissa korkojen kanssa.

Siinäpä se. Osa saattoi jo huomata, että otin osaa #kutsumua kampanjaan, kattokaa ihmeessä edellinen postaus ja mun tarina sieltä.

xoxo / Laura

#kutsumua

Hyvä lukiolaiset! Aivan mahtava kampanja.

Mä inhoan kiusaamista ja etenkin koulukiusaamista. Koululla on valtava merkitys lapsen ja nuoren minäkuvan kehitykseen. Koulussa vietetään suurin osa lapsuudesta ja nuoruudesta, sieltä tulee kaverit ja siellä kehitetään oma itsetunto ja minäkuva. Mutta mitä tapahtuu jos ajatukset kouluun menemisestä eivät ole positiivisia? Kun piinapenkki ei olekaan enää piinapenkki läksyjen ja "kolme minuuttia tehokasta työaikaa" -lausahduksien takia. Se on piinapenkki ihmisten takia. Katseet, kuiskutus, osoittelu, nimittely, juoruaminen, pompottelu, töniminen, varastaminen, ikävä kyllä tätä listaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkää. Kiusaamisen keinot.

Loppujen lopuksi en kutsuis itseäni koulukiusatuks. Mua ei koskaan pelottanut mennä kouluun. Mutta ei se aina niin pleasant ollut. En ollut luokkakavereiden suosikkioppilas, millon mua pilkattiin "leikkimielisesti" tai "vitsillä", millon mulle naurettiin. En mä siitä koskaan nauttinut ja totta puhuen yläaste aikana se laski mun itsetuntoa paljon. Mutta mulla oli aina kavereita enkä koskaan joutunut masennuksen partaalle sen takia mitä koulussa tapahtui.

Mun koulujakson voi jakaa kolmeen osaan siinä missä muidenkin suomalaisten yleensä. Ala-aste, yläaste, lukio/ammattikoulu. (huomatkaa, olen tarkoituksella jättänyt korkeammat tutkinnot pois, koska mulla ei ole niistä mitään kokemusta)

Ala-asteella olin PÄTKÄ  ja LELLIKKI. Ensimmäiselle kohdalle en ikävä kyllä koskaan ole voinut mitään, kun en kasva niin en kasva. En mä vieläkään pitkä ole, 157cm 5,2 inches, pieni mikä pieni. Mutta pitikö siitä nyt aina muistuttaa. Mä tiedostin sen varsin hyvin. Enää mua ei vois asia vähempää kiinnostaa, mutta selkeesti joillekin ihmisille mun pituus tuntui olevan suurikin ongelma. Mitä opettajan lellikkiin tulee, mut on kasvatettu hyväkäytöksiseksi. Mä olin ahkera ja tykkäsin koulusta. Ja mä tykkäsin mun opettajista, joten mikäs niille jutellessa. Ainut mitä mä siitä hyödyin oli käytösnumero 10 ja kaikkihan tietää, että sillä valloitetaan maailma. Selkeesti muutamaa ihmistä häirtisi mun hyväkäytöksisyys (taivutus) jo tässä vaiheessa.

No yläaste sitte. Kerrottakoon, että koko kouluajan mä olen viettänyt suurinpiirtein samojen naamojen kanssa, lähtien ihan päiväkodista ja eskarista. Nyt kun mietin, ei sieltä kovin montaa YSTÄVÄÄ ole jäänyt. Ja ne jotka on, pitävät edelleen vahvasti kiinni tosta nimikkeestä. Kyllä mulla kavereita ja tuttuja sieltä on jäänyt, ihmisiä joille voin moikata ja jutella kun kadulla törmään, ei mulla ole ongelmaa sen kanssa. Yläasteen nimikkeet: nörtti, hikari, ruma, pelkuri, tylsä, outo. Mitähän tohon nyt sanois. Mä näin vaivaa mun arvosanojen eteen. Mä tein läksyt, kuuntelin, olin aktiivinen tunneilla ja lopulta pärjäsin hyvin kokeissa. Edelleen olin kohtelias opettajille, yritin olla kaikkien kaveri. Mitä mä siitä sain? Olin se jolta kaikki  aina kopioi läksyt ja jos joku vastaus oli väärin opettajan kysyessä sain aina vihaisia katseita. Millon joku pyysi kirjoittamaan tai "tarkistamaan" niiden kirjoitelman ja soittelivat perään, mitä tuli läksyksi. Mutta kappas kun itse unohdin tehdä läksyt ja yritin kysellä niiden perään harvoin mä sain katsoa niitä keneltään. Mikä mä oikeesti olin? LIIAN KILTTI enkä myöhemmin osannut sanoa enää EI.

Ruma. Olin kuulemma ruma. Pätkä, vähän ujo ja hiljainen isommissa porukoissa varsinkin, jos poikia oli paikalla, laiha/anoreksinen, apina = ruma ? Mikä musta  lopulta teki ruman, en koskaan saanut tietää. Mutta lopulta mä olin näkymötän. Kavereita lukuunottamatta mut nähtiin vain silloin kun joku sattui tarvitsemaan jotain. Yläasteaika, kamppailin pahimmassa teini-iän syövereissä ja päädyin olemaan no one ja who cares olinko paikalla vai en. Olin se ihan kiva seinäruusu, joka kuitenkin unohdettiin. Muistan, että itkin joskus kun kaikilla muilla oli poikaystävät ja ne kauniita ja rohkeita ja "the cool kids". (Voi hyvä luoja sentäs, nyt se lähinnä naurattaa, saisinko kertoa sen 15-vuotiaalle itselleni?)  Tässä vaiheessa menetin myös lapsuuden parhaan ystävän, joka ilmeisesti tähtäsi koulun suosikkioppilaiden party invite -listalle. Multa kesti kauan myöntää itselleni, että olin menettämässä ystävän ja lopulta selitin kaikille, että me vaan kasvettiin erilleen. Todellisuus, I wasn't good enough. Lol aika säälittävää oikeestaan. Oltiin edelleen koko lukioaika yhdessä, mutta käytävällä ei voinut edes moi sanoa. Onneksi mun silloiselta luokalta alkoi nousi eräs nimeltä mainitsematon henkilö, jonka kanssa alettiin pikku hiljaa kaveeraa entistä enemmän. Nykyään hän kuuluu ryhmään handfull of tärkeimpiä ja rakkaimpia ystäviä.

Pelkuri/tylsä.Mä en juuri käynyt juhlissa yläasteen aikana, osittain siksi ettei mua kutsuttu niihin. Olin nörtti hikari remember? En siis alottanut juomaan kun vasta 17-vuotiaana. Kyllä mä olin maistellut, mutten koskaan juonut itseäni humalaan. Mä en myöskään polta, en silloin enkä vieläkään. Voin ylpeänä sanoa, että  EN OLE EDES KOKEILLUT. Mua ei kiinnosta, ei minkäänlaista halua kokeilla. Mä olin aika varovainen niin mun tekemisieni kuin ihmistenkin kanssa. Ja edelleen, mä olin ujo mitä poikiin tuli. (Miten se lie mahdollista, vietin suurimman osan lapsuudesta poikaseurassa, mutta ehkä se oli ne itsetunto-ongelmat) Mä en myöskään ole koskaan ollut erityisen innostunut pulaan joutumisesta. Mä olin ansainnut vanhempien luottamuksen ja sain siks touhuta aika hyvin omiani ilman tarkkoja kotiintuloaikoja tai että  joku olis ollut kyttäämässä. Miks mä olisin mennyt rikkomaan sen luottamuksen täysin tiedostaen? Mä olin kiltti tyttö, olinko mä tylsä sen takia. Anteeksi, pilasinko jonkun elämän, voin kertoa etten omaani ainakaan.

Välihuomio: Pakko mainita kuitenkin, että ysin lopulla sain sen, mitä olin koko siihen astisen kouluaikani haaveillut: Luokan kivoin tyttö stipendin. Sain saman stipendin myös joko lukion 1. tai 2. vuonna. Yksi kouluaikana ylpeimpiä hetkiä. Tosin olin aina halunnyt olla hymytyttö...

Outo. Viimeisenä lukiomaailma. Vitsit, se joka joskus sanoi, että suomalainen lukio on täysin erilainen jenkkiversiosta, eikä ihmisiä luokitella ryhmiin. Suksikaa nyt jo kuusen ja painakaa pää pusikkoon. Ehkä sitä ei ite huomannut silloin, mutta varsinkin nyt kun koulu on ohi ja on vuoden ollut poissa, kaiken näkee niin paljon selkeemmin. Voisin nimetä ihmiset yksitellen ryhmiin sanotaan 9. luokasta lähtien. I won't! But I could... Kerron kuitenkin, mikä MÄ olisin ollut. Päällisin puolin  se suht normaali kaikkien kaveri, mutta loppujen lopuksi outo. Miksi? Mun harrastuksen takia tietysti. Se oli jotain erilaista. Tai siis kuka täysjärkinen muka harrastaa sirkusta, hei haloo. Haha muistan ne tilanteet niin hyvin. Saatoin jutella ihmisten kanssa täysin normaalisti, mutta kun aihe kääntyi harrastuksiin ja ilmoitin harrastavani sirkus akrobatiaan, hahha, se katse! Kaikilla sama. Osa tietenkin jätti sen omaan arvoonsa. Muutamat kaverit jopa ajattelivat sen olevan kiinnostavaa. Suurimmalle osalle se oli kuitenkin outoa. Lukioaikana, varsinkin wanhojen vuoteen mennessä olin saanut paljon uusia kavereita, korjannut mun rikkinäisen itestunnon lähes normaaliin (kiitos erää idiootin, jota näin jälkikäteen voisin MELKEIN kiittää. AGAIN I WON'T  but I could.) ja aikuistuin pikku hiljaa. Mulla oli kavereita enkä mä ollut kaiken juoruilun ja draaman keskipiste (ainakaan tietääkseni) ja niimpä mä nautin lukioajasta.

Näin jälkikäteen mä aina jaan mun kouluvuodet kolmeen osaan: ala-aste jolloin olin lellikki, mutta liian pieni tajuamaa/välittämään, yläaste jolloin olin ruma ja tylsä ja mun itetunto romahti, ja lukioaika jolloin alotin uudestaan ja oikeesti nautin vaikka sitten olinkin outo. Abivuoteen mennessä en koskaan päässyt mukaan popular kids listalle (american version cheerleaders and football players). Who cares.

Tässä on mun tarina ja sen jakaminen on oikeesti ihan hemmetin pelottavaa. En varmaan koskaan olis painanut "julkaise" nappulaa, jos en olis viettänyt vuotta poissa. Tiedättekö, niin moni oikeesti oli ihan varma lukion lopussa, etten mä minnekään lähde. Eräs jopa tokaisi mulle, että "kai sä tajuat ettei niiden ihan ketä vaan tarvi sinne ottaa" ja sain merkitsevän katseen. Muistelen tota tilannetta ja luon takaisin voitonriemuisen ja halveksivan katseen. Cliché: Tää vuosi on muuttanut ja kasvattanut mua niin paljon. Voin kertoa, että mulla ei ole minkäänlaista ongelmaa puhua ihmisille, oli ne sitten miehiä tai naisia. Tiedän ettei outoudessa ole mitään vikaan. Mä kuvailisin itseäni mieluummin omaperäiseksi ja kiinnostavaksi, mutta ihan miten vaan. Mä en ole ruma vaan söpö. Apparently some in here actually find me attractive(!!!!),asia jota mä silti vähän hämmästelen. Mä olen rohkea, itsenäinen ja itsepäinen, en pelkuri. Mä en todellakaan ole tylsä. Oon kunnianhimoinen, aktiivinen ja vastuuntuntoinen. Mulla on paljon kavereita ympäri maailmaa ja ne tuntee mut melkein paremmin kuin yksikään kouluaikanen kaveri (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) ja ne tykkää musta just sellasena kuin mä olen. Mitä mä sitten olen?  I'm Laura, I'm good enough, I'm what I am  and nothing else. Deal with it people!

Nothing else to say
xoxo / Laura

Hyvää synttäriä pikkusiskolle!

Paaaljon onnea pikkusiskolle, joka täytti tänään 15 vuotta! Aika menee niin nopeasti, mä en voi tajuta, että se kävi jo riparit ja kaikki. Mä vielä muistan oman riparin ja konfiksen kun eilisen. Olin saada sydärin kun puhuin kaverin kanssa ja yht äkkiä tajusin, että ei vitsi systerihän meni 9.luokalle! Vasta sille piti ostaa uusi hieno laukku yläastetta varten ja kaikkea. Tai siis että tää vuosi vielä ja sitten se menee jo lukioon. Anteeks mitä?! Mähän vasta valmistuin sieltä vuosi sitten! No olit sä kuinka iso tahansa (ja ilmeisesti pidempi kun mä) tuut aina olee mun pieni pikkusisko! Hyvää synttäriä murunen <3

Pus!

xoxo / Laura 

Lets go back to be natives

Tää on niin hassua, ekat puol vuotta (reilusti) meni niin että puhuin suomea face to face tasan kerran. No sitten oli loma yhdessä Karitan  kanssa, mutta kumpikaan meistä ei oikein osannut puhua suomea yhdessä plus puhuttiin kohteliaisuudesta englatia. Jos ei sitten lasketa yhtä tosi väsynyttä bussireissua Grand Canyonilta, jonka aikana tuli puhutta paljonkin suomea ja oikein syvällistä sellaista.

No nyt viimesen kahden kuukauden aikana on sitten tullut puhuttua suomea ihan ekan parin kuukauden edestä. Lähtien siitä kun Sara saapui mun ryhmään (<3). 

Ja nyt viimeset kolme (?) viikonloppua oon puhunut vaan suomea. Ensin Elina oli täällä, sitten ne random kirkkoihmiset ja Jenna ja sitten eilinen. Puhunhan mä Lellun kanssa suomea viikottain mutta se laatu on taas sellasta... Eikä puhelimessa puhuminen ole kuitenkaan sama asia. Toisaalta se on ihan hyväkin. Opin englannin heti aluksi tosi hyvin. Oikeesti niin hyvin, että mun suomi oli yhdessä vaiheessa tosi kehno ja ei se nytkään mitään hyvää ole, puhun suomea ja englantia ihan sekaisin ja kielioppi menee metsään. Mun pohjasuomi oli kuitenkin kieliopillisesti tosi hyvää, en mä tietenkään puhunut niin, mutta kirjottaessa sen näki. Mä kuitenkin kirjotin työkseni (toimittaja) ennen kuin tulin tänne, ja äikän kirjotukset jäin pistettä vaille L:stä, joten lasku on ollut aika suurta, mikä mua kyllä vähän ärsyttää. Viime keväänä mä hain journalistiikkaa opiskelemaan. Nyt oon kuitenkin luopunut siitä ajatuksesta ihan vaan kielellisten vaikeuksien takia. Ok moni varmaan pudistelee päätään, kyllähän se oma kieli sieltä tulee kun vähän aikaa puhuu. Mutten mä usko, että mun suomi tulee kieliopillisesti olemaan enää samaa tasoa kuin lukiossa...

Mä tosiaan jatkoin suomilinjaa tänäkin viikonloppuna. Lähdin lauantai aamulla kympin junalla downtowniin normaalin tapaan suunnitelmana tavata kaksi suomalaista D.Cn tyttöä Arla ja Roosa.

Shoppailin parisen tuntia yksikseni (note to self: älä mene yksin downtowniin, tietää reilua rahanmenoa!) ja tapasin tytöt sitten kolmen maissa myöhäisen lounaan merkeissä. Vapianossa taas, miten siinä aina käykin niin, että mä eksyn Vapianoon? Molemmat tytöt oli oikein mukavia ja juttu luisti ilman awkward silence hetkiä. Naurettiin just sitä et kui helposti ottaa yhteyttä toisiin ihmisiin vaan siks, että ne sattuu olemaan suomalaisia auppareita. Mut se on oikeesti tiivis yhteisö, meitä ei kuitenkaan ole niin paljon. Jotkut saksalaiset vaikka, ne on erilaisia koska niitä on niin paljon! Kun taas joku puhuu suomalaisesta auppareista kysyn aina eka et kuka ja yleensä löytyy joku jonka tiedän. Jos joku on tullut todistetuksi täällä  niin sanonta "pieni maailma".

Carried away taas. Näytin tytöille Millennium parkin ja Beanin ja perusturistikuvat. Sitten  kierrettiin rantaan ihan vaan koska se on kaunis. Downtown oli muuten ihan törkeen crowded koska Jazz music festival, joku toinen festival kuulema ja sitten tietty One Directionin konsertti, jonen mäkin olin illalla menossa. Siitä lisää erillisessä postauksessa.

Arla, pätkis aka minä ja Roosa

 Mähän sanoin että oli jazz festarit, miljoona ihmistä...

 Ostoksistakin olisin voinut laittaa kuvat, mutta taidan tehdä sen huomenna erilliseen postaukseen. Nyt on ihan liian myöhä ja mun pitäis olla nukkumassa, vaikka oonkin off huomisen (Labor Day aka kesänpäättäjäiset. Miksi sitä pitää juhlia, ei siinä ole mitään juhlimisen aihetta!! )
xoxo / Laura

Suomiviikonloppu

Taas pitänyt koko viikon kirjottaa ja mitä kävi. Yleisesti mun kahdesta viime viikosta: oon alottanut 8am kuten normaalisti, ollut töissä 5pm asti. Työpäivistä ei paljon sanottavaa ole, tavallista arkea.Välillä nauretaan ja on hauskaa, välillä raivotaan ja huudetaan, riehutaan ja paiskotaan, normaalia arkea siis perheessä jossa on kaksi kaksi vuotiasta. Iltataisin lähden salille kuuden maissa, tulen kotiin ysiltä. Syön tai sitten en, käyn suihkussa tai sitten en, soitan ehkä Elinalle, katon ehkä leffaa ja sammun ennen kuin pää osuu tyynyyn. Oon oikeest sammunut, sanan oikeassa merkityksessä. Sarah epäilee, että mun rauta-arvot on liian alhaiset kun en oikeestaan syö punaista lihaa täällä ihan vaan siitä syystä ettei sitä tule syötyä. En mä tiedä, mä vaan oon väsynyt. Ei mulla aamulla ole mitään ongelmaa herätä, ylitsepääsemätön väsymys iskee kahden aikaan päivällä ja puoli kymmenen aikaan illalla enkä edes muista pään osuneen tyynyyn. Viime yönä heräsit taas kolmelta ja mulla oli kone jäänyt päälle, puhelin oli pudonnut kädestä ja lasit löytyi peiton alta. Hups, menevät vielä rikki. Ja sitten olin hereillä viideltä. En tiedä heräänkö siihen kun tytöt itkee vai heräänkö ihan muuten vaan.

Mä ehkä saan mun päivät kuulostamaan tylsemmiltä kuin mitä ne oikeesti on. Kyllä me käytiin tiistainakin kirjastossa ja ollaan leikitty vaikka ja mitä, pidetty laulutunteja ja opeteltu kirjottamaan omaa nimeä ja vaikka mitä. Ihan normiarkea siis.

Viikko sitten perjantaina mulla oli historian helpoin työpäivä, 7:30am-9:00am. Perhe lähti Michiganiin ja mä jäin kotiin koiravahdiksi. Perjantai päivän käytin vaan sängyssä makoiluun ja skypettelyyn. Sofia tuli käymään kuuden maissa ja mut oli kutsuttu kasiksi naapuriin illalliselle. Muistatteko kun kerroin, että kävin kirkossa. No tää sama kirkko järjesti ison kulttuurivaihdon ympäri Eurooppaa ja mukaan oli tullut kymmenen (10!) suomalaista jotka oli kaikki sijoitettu Algonquinin alueelle eri perheisiin ja mun naapurit hostas niistä kahta. Ja koska mun naapurit on niin ihania ne oli ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi järjestämään heille illallisen ja mut oli kutsuttu mukaan. Niimpä mä vietin iltani kymmenen täysin randomin suomalaisen kanssa, plus naapurit, jotka siis ovat amerikkalaisia. Sitä hämmennyksen määrää, kun Carol esittelee mut ja vastaan reippaasti, että: " Laura moi" Haha nauroin ihmisten reaktioille niin pahasti! " Sä puhut suomea, miten sä puhut suomea?!" Jaa-a empä tiedä. Kaikki olivat tosi kiinnostuneita kuulemaan mun tarinan ja mä yritin saada selville, mitä Suomessa oikein tapahtuu, mutta ilmeisesti ei juuri mitään. Oli hämmentävää ensinnäkin kuulla vieraiden ihmisten puhuvan suomea ja vieläpä sellaisten ihmisten talossa, jotka on mulle selkeesti amerikkakasvoja. (Mulla on tällanen kasvojuttu, kuka on amerikka kasvo, kenelle puhutaan luonnostaan englantia, kuka on suomikasvo, kenelle puhutaan suomea. Näin mä pystyn helposti vaihtaa kieltä, mutta kun pitäis ihan yht äkkiä vaihtaa, tulee ongelmia. ) Mutta mä kyllä nautin olostani. Oli kummallista kun illan päätteeksi palasin takaisin kotiin ja tajusin eläväni edelleen amerikkaelämää.

Lauantaina lähdin downtown Chicagoon tapaamaan uutta suomityttöä Jennaa. Meillä oli suunnitteilla mennä katsomaan Air&Water show, joka on kuulemma toiseks isoin juttu Chicagossa. Ihmiset puhuivat siitä tosi paljon ja ihastelivat, kun sanoin että menen sitä katsomaan. Käveltiin Michigania Marshallsin kauttaWater Tower placelle ja päätettiin mennä suoraan North Avenue beachille, mistä piti olla paras näkymä show'hun. Ikävä kyllä multa lähti äänin kokonaan ja pihisin ja yskin vaan kun yritin taas turistiopastella. Tolla hommalla on selkeesti jotain mua vastaan. Mutta HEI, tällä kertaa en eksynyt minnekään! Mähän sanoin et osaan kulkea Chicagossa, olin vaan vähän ulalla kaks viikkoa sitten. Mä edelleenkin syytän kolmen tunnin unia. Tai siis loogisesti silloin ei voi suunnistus onnistua! Mutta siis takaisin asiaan, mua sattui päivän päätteeksi niin paljon kurkkuun kun oli pitänyt yrittää puhua kovaa koko päivän, että mun pihina kuuluis Chicagon liikenteen ja Metra junien kolinan yli. Pelkäsin, että minkähän äänihulten vaurion mä vielä saan. North Ave beachilla me venattiin ja odoteltiin jotain tapahtuvaksi. Mitään ei tapahtunut. Mä kyselin ihmisiltä milloin show alkais, koska tiesin, että se loppuis 3pm ja Blue Angels olis vikaks ja nimenomaan ne mä halusin nähdä. Ikävä kyllä joka suunnalta tuli eri tietoa eikä kukaan tuntunut oikeesti tietävän what was going on. No kymmentä vaille kolme alkoi sitten jonkinnäköinen show jos sitä siksi saattoi kutsua. Blue Angelsit tuli kyllä, mutta joko me oltiin väärässä paikassa ja missattiin kaikki tai niiden show oli overly lame. Siinä ne kierteli vähän aikaa ympäri ja esittivät törmäävänsä toisiinsa. Kaiken kaikkiaan sitä kesti sen 10 minuuttia. Oli tosi pettynyt kun me lähdettiin talsimaan 3:15 takaisin WT placelle. KAKSI TUNTIA me venattiin tota kuumassa auringossa ilman varjoa tai hattuja vatsat kurnien ja I ran out of water jo ekan puolen tunnin jälkeen. Mä olin kuullut niistä niin paljon ja odotin että ne olis jättänyt väriä taivaalle tai jotain, joku jopa kuvas niiden show'ta ilotulitteiks.  Ja ketut...

Me sitten mentiin syömään. Hyvä ruoka, parempi mieli. Shoppailtiin hetki Forever 21 ja  mun pitikin jo lähteä kotiin katsomaan koiria. Vaikkei mennyt suunnitelmat taas ihan nappii niin oli mulla hyvä päivä, oli ihana jatkaa suomen puhumista ja Jenna on tosi mukava. Uudet aupparit on aina niin söpöjä, sama juttu oli Saran kanssa. Hope you had goo time too! Kyllä me nyt vähän päästiin kiertelemään vaikka ajan olis voinu käyttää vähän hyödyllisemminkin.

Sunnutaiaamuna heräsin aikasin (seiskalta), koska oli tarkoitus lähteä naapureiden ja suomiporukan kanssa niiden kirkkoon ja sitten lounaalle. No skyppettelin kotiin samalla kun laittauduin valmiiks ja ylläri ylläri, mulla ei lähtenyt ääntä enää ollenkaan. Se pihinä mikä musta lähti vielä lauantaina oli poissa auoin vaan säälittävä suuta. Pikkusisko nauroin kippurassa, Fair enough... Niimpä äiti totesin etten mä minnekään voi lähteä ja pitihän mun äitiä uskoa. Joten se siitä. Ei mitään muistikuvaa, mitä päädyin tekemään koko sunnuntaipäivän. Sain mun äänen lopulta takaisin vasta tiistaina ja normaaliksi se palautui torstaihin mennessä. Mutta kuulostin kyllä aika säälittävältä. Jos nyt vaikka selviäis loppuajan tulematta kipeeksi.

xoxo / Laura