It's not just a year in a life, it's a life in a year

Hei jee, nyt mennään jo puolessa välissä viikkoa, mutta kirjotan silti vielä viime viikosta.

Keskiviikko

Satoi vettä, joten oli let's stay in pajamas -day! Ikävä kyllä meinas aika käydä päivällä pitkäksi niin mulla kun tytöilläkin, kun ollaan totuttu menemään ulos aamusta ja nyt ei sitten voitukaan. Mielikuvitus käyttöön Laura minne se on joutunut?! Kun olin off käveltiin Sofian kanssa commonssille vähän shoppailemaan ja fruyolle ja päädyttiin lopulta eläinkauppaan.

Sofia rakastui marsuihin... Otsikon lause tuli muuten Sofian suusta, kun puhuttiin siitä, miten oon kohta lähdössä ja kaikkea. Ja toi on niin totta. Me tullaan tänne, aloitetaan kokonaan uusi elämä ja vuoden jälkeen se on ohi (useimmilla) ja me palataan takaisin kotiin, muttei kuitenkaan olla enää samoja ihmisiä kuin vuosi sitten. En mä ainakaan, en läheskään. Mikään koko mun elämän aikana ei ole kasvattanut mua henkisesti samalla lailla kun tää vuosi. Kaikki ihanat asiat jotka täällä on tapahtunut, kuin kaikki shit jota joskus tulee niskaan paljonkin. Mutta sen kestää. Tiedän, että mun blogia lukee tällä hetkellä useampikin tuleva auppari. En mä halua pelotella teitä. Mutta varautukaa siihen ettei tää ole samanlaista, kun Cultural Caren pinkit flierit antaa ymmärtää. Lapsilla on huonoja päiviä. Vanhemmilla on huonoja päiviä. Sulla itellä on huonoja päiviä. Joskus kaikilla on samaan aikaan, jolloin päivä on helvettiä ja ootat vaan, että pääset nukkumaan. Kun oot kipeenä ja tajuat, että sairastat ihan yksin. Äiti ei tule katsomaan, että mitenkäs nyt voidaan tai tuomaan ruokaa tai juotavaa sänkyyn, koska oot liian heikko nousemaan itse. Noi on kaikki koettu tän vuoden aikana ja kaikesta on selvitty hengissä ja ilman PTSD:tä. Mulla on ihan parhaita ystäviä täällä, joille soitan samantien, kun niitä tarvitsen. Ja sitten puran pahan oloni ja lopulta ne kertoo mulle että: "Laura don't think about it. You're the best in what you do. You'll be fine.  Everything will be ok." Ja aina mä oon lopulta ok.  Ja kyllä mun hostparentsit välittää myös en mä sitä sano. Mutta niillä on omat asiansa, eikä ne lopultakaan tiedä, mitä on olla au pair. Ainoastaan auppari tietää, miltä aupparista tuntuu.
Joo vähän carried away taas. Mutta mun pointti oli siinä, että tää vuosi kasvattaa niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta loppujen lopuksi se on vaan vuosi. Ja enkä mä tarkota sanoa, että tää olis ihan kamalaa. Ei, yleisesti mulla menee hyvin. Paremmin kuin hyvin. Mulla on suurinpiirtein kaikki, mitä mä täällä tarvin.  Mutta haluun vaan et ihmiset tajuatte ettei tänne vaan tulla elämään hattaraisessa pilvilinnassa. Moi katon nyt vähän noiden kakaroiden perään tässä samalla kun makaan poolilla ja tuijottelen hottia allaspoikaa.

Katos minähän se siinä, ei kun hetkinen nyt!

Ai niin, laitoin CC:lle mun lentoaikataulu pyynnön... En oikeen tiedä oonko surullinen vai en. Toistaalta musta tuntuu, etten mä ole valmis menemään kotiin, koska mulla on niin paljon vielä tekemättä ja näkemättä, mutta toisaalta mulla olis mennyt hermo, jos olisin extendannut. Mulla on kiva perhe ja kaikkea ei siinä mitään, mutta asuminen työpaikalla on mulle se haastavin asia. Yksi suurimmista syistä siihen, miksi karkaan yleensä jonnekin iltaisin. 

Torstai

Työpäivä meni melko kehnosti kaiken kaikkiaan. A kiukutteli, tytöt tappeli keskenään ja mä riitelin erään ihmisen kanssa. Että osas ottaa päähän! Ja minä muka oon se, joka on itsepäinen ja hankala! Kun pääsin töistä tein spagettia ja turkey kastiketta ja sitten Sofia laittoikin viestiä, että lähdetäänkö kävelylle. Päädyttiin Targetiin ja Starbucksiin (taas vaihteeksi). Kun pääsin kotiin Elina soitti ja sitten puhuttiinki pitkään, kun edellisestä puhelusta oli mennyt varmaan JO kaksi viikkoa.

Kotiin ja olin valmis kaatumaan sänkyyn. Eräs kuitenkin soitti ja saatiin sovittua ja palattiin normaaliin. Riitely on tyhmää....

Perjantai 13. Ei kyllä ollut mitenkään kauheen epäonninen päivä. Tyttöjen kanssa meni ihan normaalisti. Muutama pieni raivari ja ulkoilua koko päivä. Lähdettiin aamulla oikein pitkälle vaunulenkille ja mä löysin uuden lenkkipolun ja nähtiin joutsen ja perua! Siellä se seistä möllötti keskellä peltoa ja tuijotti meitä. Mähän innostuin siitä ja hihkuin tytöille, että: ”Girls look it’s a deer! Do you see that it’s a deer staring at us!” Kyllä ne sitten lopulta tajus et hei tuollahan on jotain ja sitten ne olikin ihan all about it. ”Hi deer, hi deer!” Sitä hoettiin koko loppupäivä. Lounaalla kun pyysin A:ta kertomaan äidille, mikä me nähtiin järkytyin, kun likka oikeesti sanoi, että deer!Ei ton ikäinen normaalisti muista edes söikö aamupalaa vai ei. Olin tosi ylpeä! 

Mihin ne tarvii kaikkia miljoonaa lelua, kun on mun huppari jolla leikkiä...

Sieltä se kurkistaa!

Pääsin töistä tunnin normaalia aikaisemmin ja lähdin sitten K:n ja tyttöjen kanssa Costcoon. Perus groceryt ja lopulta napattiin pizza mukaan. Nom nom Costcon pizzat on niin hyviä! Jotenkin kello olikin sitten jo puoli kahdeksan kun sain syötyä ja pääsin omaan huoneeseen rauhottumaan. Olisin voinut mennä salille, mutten sitten jaksanut. Niimpä vietin koko illan katsellen kasarileffoja (Dirty Dancing, St.Elmos Fire ja About last night, hyviä leffoja kaikki! En tiedä miksei Breakfast club päässyt mukaan tällä kertaa...) ja menin nukkumaan puolelta öin.

Kuvat pomppii ympäriinsä ärsyttävästi taas...Varmaan kyllä ärsyttää mua enemmän kun ketään muuta.

xoxo / Laura