Taas pitänyt koko viikon kirjottaa ja mitä kävi. Yleisesti mun kahdesta viime viikosta: oon alottanut 8am kuten normaalisti, ollut töissä 5pm asti. Työpäivistä ei paljon sanottavaa ole, tavallista arkea.Välillä nauretaan ja on hauskaa, välillä raivotaan ja huudetaan, riehutaan ja paiskotaan, normaalia arkea siis perheessä jossa on kaksi kaksi vuotiasta. Iltataisin lähden salille kuuden maissa, tulen kotiin ysiltä. Syön tai sitten en, käyn suihkussa tai sitten en, soitan ehkä Elinalle, katon ehkä leffaa ja sammun ennen kuin pää osuu tyynyyn. Oon oikeest sammunut, sanan oikeassa merkityksessä. Sarah epäilee, että mun rauta-arvot on liian alhaiset kun en oikeestaan syö punaista lihaa täällä ihan vaan siitä syystä ettei sitä tule syötyä. En mä tiedä, mä vaan oon väsynyt. Ei mulla aamulla ole mitään ongelmaa herätä, ylitsepääsemätön väsymys iskee kahden aikaan päivällä ja puoli kymmenen aikaan illalla enkä edes muista pään osuneen tyynyyn. Viime yönä heräsit taas kolmelta ja mulla oli kone jäänyt päälle, puhelin oli pudonnut kädestä ja lasit löytyi peiton alta. Hups, menevät vielä rikki. Ja sitten olin hereillä viideltä. En tiedä heräänkö siihen kun tytöt itkee vai heräänkö ihan muuten vaan.
Mä ehkä saan mun päivät kuulostamaan tylsemmiltä kuin mitä ne oikeesti on. Kyllä me käytiin tiistainakin kirjastossa ja ollaan leikitty vaikka ja mitä, pidetty laulutunteja ja opeteltu kirjottamaan omaa nimeä ja vaikka mitä. Ihan normiarkea siis.
Viikko sitten perjantaina mulla oli historian helpoin työpäivä, 7:30am-9:00am. Perhe lähti Michiganiin ja mä jäin kotiin koiravahdiksi. Perjantai päivän käytin vaan sängyssä makoiluun ja skypettelyyn. Sofia tuli käymään kuuden maissa ja mut oli kutsuttu kasiksi naapuriin illalliselle. Muistatteko kun kerroin, että kävin kirkossa. No tää sama kirkko järjesti ison kulttuurivaihdon ympäri Eurooppaa ja mukaan oli tullut kymmenen (10!) suomalaista jotka oli kaikki sijoitettu Algonquinin alueelle eri perheisiin ja mun naapurit hostas niistä kahta. Ja koska mun naapurit on niin ihania ne oli ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi järjestämään heille illallisen ja mut oli kutsuttu mukaan. Niimpä mä vietin iltani kymmenen täysin randomin suomalaisen kanssa, plus naapurit, jotka siis ovat amerikkalaisia. Sitä hämmennyksen määrää, kun Carol esittelee mut ja vastaan reippaasti, että: " Laura moi" Haha nauroin ihmisten reaktioille niin pahasti! " Sä puhut suomea, miten sä puhut suomea?!" Jaa-a empä tiedä. Kaikki olivat tosi kiinnostuneita kuulemaan mun tarinan ja mä yritin saada selville, mitä Suomessa oikein tapahtuu, mutta ilmeisesti ei juuri mitään. Oli hämmentävää ensinnäkin kuulla vieraiden ihmisten puhuvan suomea ja vieläpä sellaisten ihmisten talossa, jotka on mulle selkeesti amerikkakasvoja. (Mulla on tällanen kasvojuttu, kuka on amerikka kasvo, kenelle puhutaan luonnostaan englantia, kuka on suomikasvo, kenelle puhutaan suomea. Näin mä pystyn helposti vaihtaa kieltä, mutta kun pitäis ihan yht äkkiä vaihtaa, tulee ongelmia. ) Mutta mä kyllä nautin olostani. Oli kummallista kun illan päätteeksi palasin takaisin kotiin ja tajusin eläväni edelleen amerikkaelämää.
Lauantaina lähdin downtown Chicagoon tapaamaan uutta suomityttöä Jennaa. Meillä oli suunnitteilla mennä katsomaan Air&Water show, joka on kuulemma toiseks isoin juttu Chicagossa. Ihmiset puhuivat siitä tosi paljon ja ihastelivat, kun sanoin että menen sitä katsomaan. Käveltiin Michigania Marshallsin kauttaWater Tower placelle ja päätettiin mennä suoraan North Avenue beachille, mistä piti olla paras näkymä show'hun. Ikävä kyllä multa lähti äänin kokonaan ja pihisin ja yskin vaan kun yritin taas turistiopastella. Tolla hommalla on selkeesti jotain mua vastaan. Mutta HEI, tällä kertaa en eksynyt minnekään! Mähän sanoin et osaan kulkea Chicagossa, olin vaan vähän ulalla kaks viikkoa sitten. Mä edelleenkin syytän kolmen tunnin unia. Tai siis loogisesti silloin ei voi suunnistus onnistua! Mutta siis takaisin asiaan, mua sattui päivän päätteeksi niin paljon kurkkuun kun oli pitänyt yrittää puhua kovaa koko päivän, että mun pihina kuuluis Chicagon liikenteen ja Metra junien kolinan yli. Pelkäsin, että minkähän äänihulten vaurion mä vielä saan. North Ave beachilla me venattiin ja odoteltiin jotain tapahtuvaksi. Mitään ei tapahtunut. Mä kyselin ihmisiltä milloin show alkais, koska tiesin, että se loppuis 3pm ja Blue Angels olis vikaks ja nimenomaan ne mä halusin nähdä. Ikävä kyllä joka suunnalta tuli eri tietoa eikä kukaan tuntunut oikeesti tietävän what was going on. No kymmentä vaille kolme alkoi sitten jonkinnäköinen show jos sitä siksi saattoi kutsua. Blue Angelsit tuli kyllä, mutta joko me oltiin väärässä paikassa ja missattiin kaikki tai niiden show oli overly lame. Siinä ne kierteli vähän aikaa ympäri ja esittivät törmäävänsä toisiinsa. Kaiken kaikkiaan sitä kesti sen 10 minuuttia. Oli tosi pettynyt kun me lähdettiin talsimaan 3:15 takaisin WT placelle. KAKSI TUNTIA me venattiin tota kuumassa auringossa ilman varjoa tai hattuja vatsat kurnien ja I ran out of water jo ekan puolen tunnin jälkeen. Mä olin kuullut niistä niin paljon ja odotin että ne olis jättänyt väriä taivaalle tai jotain, joku jopa kuvas niiden show'ta ilotulitteiks. Ja ketut...
Me sitten mentiin syömään. Hyvä ruoka, parempi mieli. Shoppailtiin hetki Forever 21 ja mun pitikin jo lähteä kotiin katsomaan koiria. Vaikkei mennyt suunnitelmat taas ihan nappii niin oli mulla hyvä päivä, oli ihana jatkaa suomen puhumista ja Jenna on tosi mukava. Uudet aupparit on aina niin söpöjä, sama juttu oli Saran kanssa. Hope you had goo time too! Kyllä me nyt vähän päästiin kiertelemään vaikka ajan olis voinu käyttää vähän hyödyllisemminkin.
Sunnutaiaamuna heräsin aikasin (seiskalta), koska oli tarkoitus lähteä naapureiden ja suomiporukan kanssa niiden kirkkoon ja sitten lounaalle. No skyppettelin kotiin samalla kun laittauduin valmiiks ja ylläri ylläri, mulla ei lähtenyt ääntä enää ollenkaan. Se pihinä mikä musta lähti vielä lauantaina oli poissa auoin vaan säälittävä suuta. Pikkusisko nauroin kippurassa, Fair enough... Niimpä äiti totesin etten mä minnekään voi lähteä ja pitihän mun äitiä uskoa. Joten se siitä. Ei mitään muistikuvaa, mitä päädyin tekemään koko sunnuntaipäivän. Sain mun äänen lopulta takaisin vasta tiistaina ja normaaliksi se palautui torstaihin mennessä. Mutta kuulostin kyllä aika säälittävältä. Jos nyt vaikka selviäis loppuajan tulematta kipeeksi.
Moiii,
tulin vaan kertomaan, että rakastan aksentteja, UK/irkkuaksentteja jos tarkkoja ollaan. Mun oli tarkotus mennä tänään Sarahin ja Danin kanssa katsomaan horse race ja pitää piknik, mutta peruin sen viime hetkellä. Ok, tiedän, vähän shittyä varsinkin kun olin sanonut, että menen, mutta tarkotus oli koota iso porukka ja kaikki olis ollu tosi fancy. (Koska kaikki Arlington Parkissa on mekot, isot hatut ja aurinkolasit) Mutta koska kukaan ei ollut tulossa ja satoi vettä ja ukkosti koko homma menetti ideansa.
Joten sen sijaan lähdin illan hostfamilyn kanssa K:n ystävän luo illan viettoon ja dinnerille. Heille saapui juuri pari viikkoa sitten au pair, joka kuuluu mun ryhmään ja tavattiinkin nopsaan viime tapaamisessa pari viikkoa sitten. Perhe on skotti-irlantilainen ja aaws niiden aksentit! Oli niihin vähän sekoittunut Jenkkiaksentiakin, mutta helposti pystyin kuulemaan mistä he olivat alunperin kotoisin. Lisäksi he tiesivät paljon Euroopasta ja mä tietysti kyselin UK:sta. Plus että he olivat tooodella mukavia! K:n ystävä E varsinkin ja juteltiinkin koko ilta vaikka mistä. Suelen, uusi Brasilia auppari oli myös mukava ja tosi kiinnostunut kaikesta. Me juteltiinkin paljon. Mulla ei yleensä ole kauheesti puhuttuvaa hispanic auppareiden kanssa. Tiedättekö, joidenkin ihmisten kanssa on vaan vaikea jutella, mutta Suelen oli erilainen. Me tultiin hyvin juttuun, vaikka kielimuuri tekikin ymmärtämisen välillä vaikeaksi puolin jos toisin.
Ruokakin oli hyvää. Oonko koskaan mainunnut, että rakastan yhdistelmää mozzarella juustoa, tomaattia ja basilikaa! Loves <3 <3 Juu anteeks, tykkään ruoasta ja tykkään syödä. Musta välillä tuntuu että täältä saa sen kuvan, että mä vaan syön, lol!
Rakastan näitä auringonlaskuja täällä!!
Nyt lähettelen snapchatteja, kuuntelen latinomusaa ja napsin selfieita ihan tylsyyttäni.
Yritän kirjotella useampaakin postausta varastoon. It's looking good! Huomenna Frankien goodbye dinner, mä en tajua! Miten sekin lähtee kohta. Mulla TJ 26 mut oikeesti ehkä joku 23. ANTEEKS MITÄÄ?!!!!!! Mä en tajua, ei uppoa mun päähän. 32 päivää auppariutta jäljellä?! Juu, ei puhuta siitä. Sit mun oikeesti pitäis tietää, että mitä hittoa mä sitten teen...
Nyt loneri latinobailut ja snapchat maraton Fian kanssa. Öitä!
Heii täälläpä kirjoittelee loppuun väsynyt auppari. Valehtelematta yksi vuoden parhaita viikonloppuja takana! Elina (kuuluisa Elina, joka esiintyy täällä blogissa useasti, jonka kanssa pölötän about 2xtunnin puheluita viikossa, joka jakoi ensihetket Jenkeissä mun kanssa) saapui tänne Algonquiniin perjantaina aboutiarallaa 6:30pm. Tätä oli odotettu! Moikattiin mun perhettä ja lähdettiin sitten sushille, yam!
Illalla oli tarkoitus katsoa leffakin vielä, mutta jotenkin päädyttiin vaan höpöttelemään kolmeen asti aamulla. Ja aina välillä kun alkoi väsyttää todettiin vaan: " Mut me saadaan puhua suomeksi!" No en nyt siitä sitten tiedä, mä ainakin selitin välillä niin siansaksaa että...
Lauantaiaamuna oltiin jo sitten 930 am Crystal Lakessa, napattiin aamupala Starbuckista ja hypättiin junaan. Naurettiin ihan kybäl kun ihmiset pysähtyi ja jäi oikein kuuntelemaan et mitähän kieltä me puhutaan. Mut toisaalta varmaan kuulosti vielä tyhmemmältä, kun seassa oli niin paljon englantia. Junassa nähtiin ensi vilaukset Chicagosta ja sitten oltiinkin jo Ogilvien stationilla. Koska oltiin reippaita suomalaisia (ja sitä me oltiin PALJON viikonlopun aikana) käveltiin meidän hostellille, jätettiin laukut säilytykseen (check in oli klo 3pm) ja lähdettiin kiertämään kaupunkia. Minä ylpeänä kierrätin ja esittelin paikkoja ja kerroin mikä on mikäkin aina kun tiesin. Ja tiedän kyllä yllättävän paljon. OIKEESTI ELINA TIEDÄN, ÄLÄ NAURA SIELLÄ!!
Ensimmäisenä Grand Park, jossa mäkään en muuten ollut aikaisemmin käynyt, en ainakaan muista. Ehkä joskus kävellyt läpi, mutten koskaan pahemmin pysähtynyt katsomaan. Sieltä on hieno näkymä koko kaupungista katutasosta.
Totta kai napsittiin turistina muuta kuva ja lähdettiin sitten rantaa pitkin kävelemään. Sää oli muuten ihan älyttömän hyvä! Elina toi vissiin auringon meille tänne, ei Chicagossa ole koskaan pilvettömän sininen taivas! The Lurie Gardenin läpi Beania katsomaan ja vitsi se oli täys! Huomas et on sesonki aika ja oli vielä Market Days weekend eli ihmisiä ja turisteja oli paljon. Mut toisaalta, downtownissa on jotain joka ikinen viikonloppu varsinkin näin kesällä. Tänä viikonloppuna on Air & Water show North Avenue Beachilla ja mä lähen sitä katsomaan. (Militery koneet lentelee ympäriinsä ja jättää värejä taivaalle, kuulema tosi hieno show.)
Nyt pitää hei oikein miettiä, minne me mentiin seuraavaksi. Aivan joo! Lähdettin Sears Towerille. Hah, tää on hyvä tarina, kai mun nyt sit pitää nolata itseni. Eli ei mennyt suunnistus ihan nappiin. Päätin tarkastaa meijän reitin Iphonen mapsista heti aluksi et löydetään helpoin ja nopein reitti. Chicagon kadut näyttää parissa kohtaa suhteellisen samalta. No seurattiin karttaa ja tajuttiin sitten hetken päästä et ei hitto, me kävellään samaa kahta korttelia ympräri. Ei kun uudestaan katsomaan ja kappas vaan kun ei oltu liikuttu yhtään minnekään. Uusi yritys. Päädyttiin aivan väärään suuntaan. Mikä tätä hemmetin GPS vaivaa?? Kolmas kerta toden sanoo. Kartta pyöri vimmatusti ympyrää ja paikansi meidät väärälle kadulle. Lopulta multa meni hermot, heivasin koko puhelimen takas laukkuun ja aloin suunnistaa kohti sitä hemmetin tornia ihan niin kuin mun oli pitänyt tehdä alusta alkaen. Päädyttiin sitten kiertämään varmaan ylimääräset 3 kilsaa (AINAKIN), olis vaan pitänyt luottaa omaan suuntavaistoon heti aluksi. Kysyin P:ltä jälkikäteen sunnuntai-iltana, että mikä meni vikaan ja kuulema pienet GPS laitteet kuten puhelimet ei koskaan toimi kunnolla korkeiden rakennusten keskellä. Ja Chicago on täynnä korkeita rakennuksia...
Noo me sitten päästiin Sears Towerille ilman suurempia ongelmia tän koko kartta hässäkän jälkeen, johon oli muuten mennyt tunti. Jonotus aika Skydeckille oli kaksi tuntia joten ei kun uusi suunnitelma käyttöön. Tultaisiin illalla takaisin, kun ihmisiä on vähemmän. Niimpä me jatkettiin Vapianon ja myöhäisen lounaan jälkeen Navy Pierille. Ei nyt taas puhuta tästäkään matkasta ihan kauheesti. Millon oli mikäkin reitti suljettu. Kyllä neljäs vai viides kerta toden sanoo, mutta jalat huusi hoosiannaa. Miten niin mä en osaa liikkua downtownissa? Mä en vaan osaa liikkua siellä JALAN! Kaikki huvittavinta oli. Meidän edessä oli koko matkan kävellyt sellanen lököpöksy pariskunta. Ne löntysti oikeen kunnolla ja me mentiin niistä ohi niin monta kertaa. Silti, kun me lopulta löydettiin oikea reitti Navy Pierille ja päästiin perille, ne löntysteli siinä meidän edessä jälleen kerran. Me oltiin kierretty taas ylimääränen 4 kilsaa ja SILTI ne oli edelleen meidän edessä.
Aqua building
Harbour
Päädyttiin sitten Harbouriin katsomaan miten rikkaat asustaa downtownissa. Kuten asiaan kuuluu oma privet puisto asumuksien keskellä ja joka katolla on uima-allas...
Joo me joka tapauksessa päästiin perille ja mun joku uhkarohkea idea oli ollut sanoa Elinalle et hei mennään Ferris Wheel ridelle. Juu mitä ihmettä mä oikein ajattelin. Seuraavaks kun tajusin niin olin jo lippu kourassa jonottamassa laitteeseen. Joku aivokatkos ollut, mutta eihän siitä voinut enää perääntyä. Joten siellä mä menin, puristin Elinan kättä kun viimestä päivää ja se vaan nauro ennen kuin sain tartutettua korkeen paikan kammon hänellekin. Lol! Hyvin se olis muuten mennyt, mutta totta kai pyörä jäi jumiin just kun me oltiin korkeimmalla kohdalla. Elinalla oli ainakin hauskaa tai sitten ei. Ei me oltu paikallaan kun joku minuutin verran mut tietty rupes tuulemaan ja se koppi heilui. Hoin itselleni että hengitä nyt vaan ihan rauhassa ja onneks me päästiin takasin maan kamaralle ihan turvassa ja ilman minkäänlaista paniikkikohtausta. Kyl ihmiset vähän katto kun me astuttiin ulos vaunusta.
Hengissä!!
Kierrettiin me vähän aikaa itse rakennuksessakin, mutta Pier gardenissa oli joku yksityistilaisuus, joten ei päästy sinne tällä kertaa. Päätettiin sääliä meidän jalkaparkoja ja hypättiin bussiin, kun se sattui just ajamaan ohi. Bussilla siis State st. ja sieltä Sears Towerille. Btw oli tosi kiukkunen bussikuski. Raivos ääneen kaikelle liikenteelle ja väärinkäytti torvea oikein kunnolla. Suomessa olis saanut paljon vihaisia katseita, mutta täällä se on normaalia. Täytyy olla hullu jos ajaa downtownissa. 1. Ihmiset ei osaa ajaa 2. Ihmiset ajaa tosi aggressiivisesti. Odottelua Skydeckille oli edelleen sellanen puoltoista tuntia ehkä, mutta päästä "jonottamatta jonoon". Päivällä ihmiset jonotti rakennuksen ulkopuolella. Me päästiin nyt suoraan ylempiin kerroksiin.
Elinaa pelotti ja se valitti mulle et kui mä roikuin sen kädessä koko Ferris Wheel ride ajan mut nyt odottelin ihan ilosesti. En mä vaan tiedä miks mua ei pelota skyscrapersit. Mäkään ole ollut tuolla käynyt sitten ekan Chicago visitin ja sekin oli päivällä. Joten kun vihdoin astuttiin hissistä ulos 103. kerrokseen maisema oli tosi upea. Elina totesi että ihan kuin olis New Yorkissa taas ollut mut Central Parkin tilalla on järvi.
<3
Vähän turisteiltiin taas ja napsittiin kuvia ennen kuin lähdettiin käppäilemään takaisin hostellille. Matkassa oli taas pari mutkaa (kiitin mielessäni P:n antamaa pippurisuihketta, joka kulkee aina mun laukussa just because. Mulle se ainakin toi nyt turvaa.), mutta päästiin lopulta kaupan kautta takaisin omaan huoneeseen. Kyllä muuten sattu joka paikkaan niin kun maratonin olis juossut flip flopsit jalassa. (Voisin ainakin kuvitella, enpä ole kokeillut). Molemmat makas puoli hereillä sängyssä ja valitettiin. Onneks oli KitKatseja ja sipsejä, ne kyllä pelasti. Käytiin kuvia läpi ja löydettiin aarre, TRAINING SCHOOL KUVAT mun kamerasta! Naurettiin niille, ihmeteltiin miten hassuilta näytettiin, ihasteltiin suomenkieltä taas ja höpöteltiin puoli kahteen (?) kunnes molemmat sammuttiin kun saunalyhdyt.
Etsi suomi
Sunnuntaiaamuna syötiin aamupala hostellilla, checkattiin itsemme ulos ja lähdettiin kävelemään kohti Water Tower Placea. Tällä kertaa ei eksytty. Sinne mä osaan vaikka unissani. Kierrettiin mall läpi (F21 oli ainut missä shoppailin!) ja sitten up to Hancock Toweriin ja sieltä oli kanssa hienot näkymät. En ollutkaan käynyt siellä koskaan ennen.
Ihan vaan huomiona, että tossa mekossa oli joku juttu, Yksin mies tuijotti kun käveli ohi, ihan siis avoimesti! Ja kääntyi vielä sitten katsomaan kun oli jo kävellyt ohi. Tiedän, että se oli lyhyt, mut niin kun mä olisin ainut, joka käyttää lyhyitä hameita täällä. Toi oli vielä ihan säädyllisen pituinen!
Yläilmoissa vierähti tovi ja sitten meillä oli jo nälkä ja mentiin syömään Cheesecake factoryyn. Oli tarkotus jäädä Hancock Towerin ravintolaan 94. kerrokseen, mutta ne tarjoaa sunnuntaisin vain buffee brunssin joka oli sitten 43$ per naama joten ei kiitos... Nautittiin hyvästä ruoasta ja ihanasta cheesecakeseistä ja lähdettiin pikku hiljaa takaisin hostellille hakemaan lakkuja.
Tosin hitaasti pyörähtäen välillä vastaan tulevissa liikkeissä. Mua alkoi myös vähän masentaa, koska tiesin, että pian täytyis sanoa taas hyvästit ja mun täytyis palata töihin. Viinkoloppu tuntui oikeesti aika pitkältä koska me tehtiin niin paljon kaikkea, mutta olis se silti saanut jatkua vielä muutaman päivän. No eipä mitään. Mä nautin mun viime hetkistä parhaassa suomenkielisessä seurassa. Ja moikat jätettiin nopeeksi, kun mä jatkoin juna-asemalle ja Elina lähti etsimään oikeaa metropysäkkiä. En mä itkenyt, en edes edes meinannut. Tai siis toisin kun kaikkien muiden kavereiden kanssa täällä, mä tiedä, että tuun tapaamaan Elinaa ja vielä usein jos vaan huvittaa. Me kun ei nyt ihan kauheen kaukana kuitenkaan asuta toisistamme ja Suomessa voidaan soitella ihan samalla tavalla kuin täälläkin. Ei, mua vaan masensi koska meijän viikonloppu oli niin mahtava! Tuntui ihan kun oltais seikkailtu Manhattanilla taas. Mä aina unohan, että meillä on 5 vuotta ikäeroa, tai ettei me edes tunnettu vuosi sitten. Lellu on niitä ihmisiä jonka kanssa tuntuu, että ollaan tunnettu aina ja voit vaan sekoilla ihan vapaasti ilman, että sut nauretaan pystyyn. Tai ehkä nauretaan, mutta sitten se ei haittaa. No jokatapauksessa, kylmä pudotus takaisin arkeen. Ja kun K tuli hakemaan mua juna-asemalta tuntui niin vaikealta käyttää Englatia ja sönkkäsinkin sitten oikein kunnolla.
Kiitos hon aivan mahtavasta viikonlopusta! Minne lähdetään seikkailemaan seuraavaksi??
