Suomiviikonloppu

Taas pitänyt koko viikon kirjottaa ja mitä kävi. Yleisesti mun kahdesta viime viikosta: oon alottanut 8am kuten normaalisti, ollut töissä 5pm asti. Työpäivistä ei paljon sanottavaa ole, tavallista arkea.Välillä nauretaan ja on hauskaa, välillä raivotaan ja huudetaan, riehutaan ja paiskotaan, normaalia arkea siis perheessä jossa on kaksi kaksi vuotiasta. Iltataisin lähden salille kuuden maissa, tulen kotiin ysiltä. Syön tai sitten en, käyn suihkussa tai sitten en, soitan ehkä Elinalle, katon ehkä leffaa ja sammun ennen kuin pää osuu tyynyyn. Oon oikeest sammunut, sanan oikeassa merkityksessä. Sarah epäilee, että mun rauta-arvot on liian alhaiset kun en oikeestaan syö punaista lihaa täällä ihan vaan siitä syystä ettei sitä tule syötyä. En mä tiedä, mä vaan oon väsynyt. Ei mulla aamulla ole mitään ongelmaa herätä, ylitsepääsemätön väsymys iskee kahden aikaan päivällä ja puoli kymmenen aikaan illalla enkä edes muista pään osuneen tyynyyn. Viime yönä heräsit taas kolmelta ja mulla oli kone jäänyt päälle, puhelin oli pudonnut kädestä ja lasit löytyi peiton alta. Hups, menevät vielä rikki. Ja sitten olin hereillä viideltä. En tiedä heräänkö siihen kun tytöt itkee vai heräänkö ihan muuten vaan.

Mä ehkä saan mun päivät kuulostamaan tylsemmiltä kuin mitä ne oikeesti on. Kyllä me käytiin tiistainakin kirjastossa ja ollaan leikitty vaikka ja mitä, pidetty laulutunteja ja opeteltu kirjottamaan omaa nimeä ja vaikka mitä. Ihan normiarkea siis.

Viikko sitten perjantaina mulla oli historian helpoin työpäivä, 7:30am-9:00am. Perhe lähti Michiganiin ja mä jäin kotiin koiravahdiksi. Perjantai päivän käytin vaan sängyssä makoiluun ja skypettelyyn. Sofia tuli käymään kuuden maissa ja mut oli kutsuttu kasiksi naapuriin illalliselle. Muistatteko kun kerroin, että kävin kirkossa. No tää sama kirkko järjesti ison kulttuurivaihdon ympäri Eurooppaa ja mukaan oli tullut kymmenen (10!) suomalaista jotka oli kaikki sijoitettu Algonquinin alueelle eri perheisiin ja mun naapurit hostas niistä kahta. Ja koska mun naapurit on niin ihania ne oli ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi järjestämään heille illallisen ja mut oli kutsuttu mukaan. Niimpä mä vietin iltani kymmenen täysin randomin suomalaisen kanssa, plus naapurit, jotka siis ovat amerikkalaisia. Sitä hämmennyksen määrää, kun Carol esittelee mut ja vastaan reippaasti, että: " Laura moi" Haha nauroin ihmisten reaktioille niin pahasti! " Sä puhut suomea, miten sä puhut suomea?!" Jaa-a empä tiedä. Kaikki olivat tosi kiinnostuneita kuulemaan mun tarinan ja mä yritin saada selville, mitä Suomessa oikein tapahtuu, mutta ilmeisesti ei juuri mitään. Oli hämmentävää ensinnäkin kuulla vieraiden ihmisten puhuvan suomea ja vieläpä sellaisten ihmisten talossa, jotka on mulle selkeesti amerikkakasvoja. (Mulla on tällanen kasvojuttu, kuka on amerikka kasvo, kenelle puhutaan luonnostaan englantia, kuka on suomikasvo, kenelle puhutaan suomea. Näin mä pystyn helposti vaihtaa kieltä, mutta kun pitäis ihan yht äkkiä vaihtaa, tulee ongelmia. ) Mutta mä kyllä nautin olostani. Oli kummallista kun illan päätteeksi palasin takaisin kotiin ja tajusin eläväni edelleen amerikkaelämää.

Lauantaina lähdin downtown Chicagoon tapaamaan uutta suomityttöä Jennaa. Meillä oli suunnitteilla mennä katsomaan Air&Water show, joka on kuulemma toiseks isoin juttu Chicagossa. Ihmiset puhuivat siitä tosi paljon ja ihastelivat, kun sanoin että menen sitä katsomaan. Käveltiin Michigania Marshallsin kauttaWater Tower placelle ja päätettiin mennä suoraan North Avenue beachille, mistä piti olla paras näkymä show'hun. Ikävä kyllä multa lähti äänin kokonaan ja pihisin ja yskin vaan kun yritin taas turistiopastella. Tolla hommalla on selkeesti jotain mua vastaan. Mutta HEI, tällä kertaa en eksynyt minnekään! Mähän sanoin et osaan kulkea Chicagossa, olin vaan vähän ulalla kaks viikkoa sitten. Mä edelleenkin syytän kolmen tunnin unia. Tai siis loogisesti silloin ei voi suunnistus onnistua! Mutta siis takaisin asiaan, mua sattui päivän päätteeksi niin paljon kurkkuun kun oli pitänyt yrittää puhua kovaa koko päivän, että mun pihina kuuluis Chicagon liikenteen ja Metra junien kolinan yli. Pelkäsin, että minkähän äänihulten vaurion mä vielä saan. North Ave beachilla me venattiin ja odoteltiin jotain tapahtuvaksi. Mitään ei tapahtunut. Mä kyselin ihmisiltä milloin show alkais, koska tiesin, että se loppuis 3pm ja Blue Angels olis vikaks ja nimenomaan ne mä halusin nähdä. Ikävä kyllä joka suunnalta tuli eri tietoa eikä kukaan tuntunut oikeesti tietävän what was going on. No kymmentä vaille kolme alkoi sitten jonkinnäköinen show jos sitä siksi saattoi kutsua. Blue Angelsit tuli kyllä, mutta joko me oltiin väärässä paikassa ja missattiin kaikki tai niiden show oli overly lame. Siinä ne kierteli vähän aikaa ympäri ja esittivät törmäävänsä toisiinsa. Kaiken kaikkiaan sitä kesti sen 10 minuuttia. Oli tosi pettynyt kun me lähdettiin talsimaan 3:15 takaisin WT placelle. KAKSI TUNTIA me venattiin tota kuumassa auringossa ilman varjoa tai hattuja vatsat kurnien ja I ran out of water jo ekan puolen tunnin jälkeen. Mä olin kuullut niistä niin paljon ja odotin että ne olis jättänyt väriä taivaalle tai jotain, joku jopa kuvas niiden show'ta ilotulitteiks.  Ja ketut...

Me sitten mentiin syömään. Hyvä ruoka, parempi mieli. Shoppailtiin hetki Forever 21 ja  mun pitikin jo lähteä kotiin katsomaan koiria. Vaikkei mennyt suunnitelmat taas ihan nappii niin oli mulla hyvä päivä, oli ihana jatkaa suomen puhumista ja Jenna on tosi mukava. Uudet aupparit on aina niin söpöjä, sama juttu oli Saran kanssa. Hope you had goo time too! Kyllä me nyt vähän päästiin kiertelemään vaikka ajan olis voinu käyttää vähän hyödyllisemminkin.

Sunnutaiaamuna heräsin aikasin (seiskalta), koska oli tarkoitus lähteä naapureiden ja suomiporukan kanssa niiden kirkkoon ja sitten lounaalle. No skyppettelin kotiin samalla kun laittauduin valmiiks ja ylläri ylläri, mulla ei lähtenyt ääntä enää ollenkaan. Se pihinä mikä musta lähti vielä lauantaina oli poissa auoin vaan säälittävä suuta. Pikkusisko nauroin kippurassa, Fair enough... Niimpä äiti totesin etten mä minnekään voi lähteä ja pitihän mun äitiä uskoa. Joten se siitä. Ei mitään muistikuvaa, mitä päädyin tekemään koko sunnuntaipäivän. Sain mun äänen lopulta takaisin vasta tiistaina ja normaaliksi se palautui torstaihin mennessä. Mutta kuulostin kyllä aika säälittävältä. Jos nyt vaikka selviäis loppuajan tulematta kipeeksi.

xoxo / Laura