Nyt se sitten iski. Todellisuus.
Siivosin ja imuroin mun huoneen. Silitin lakanat uutta aupparia varten ja sai ilmapatjan kellariin. Mun viimeinen yö tässä huoneessa. Tässä maailman mukavimmassa sängyssä. Tää huone on ollut mun pakopaikka ihan ekasta päivästä lähtien kun saavuin training schoolilta tänne ja pääsin ekan kerran nukkumaan kunnollisessa sängyssä. Muistan makoilleeni sängyssä ja tuijotellen kattoon miettien "nyt mä sitten oon oikeesti täällä".´Nyt siitä on vuosi aikaa. Kuinka monta kertaa mä oonkaan tuijottanut tota kattoa, mun seinää ja valokuvia hyllyn päällä. Nyt samoilla hyllyillä on eri ihmisen kuvia, eri ihmisen perhe. Tänä ilta en sano hyvää yötä äiti. Joku täysin random tuijottaa mua.
Huomenna on mun viimeinen kunnollien työpäivä. Virallisesti oon vielä tiistain töissä, mutta koska oon sen päivän uuden tytön kanssa, sitä ei lasketa. Mitä mä teen? Miten mä teen siitä erikoisen tytöille? Miten mä teen siitä erikoisen mulle?
Mä en tiedä mitä mun pitäisi sanoa. Tai tuntea. Tai ajatella. Tuntuu tyhjältä. Haikeelta. Mustasukkaiselta? Missä on mun iloiset tunteet? Mä tein sen mitä tulin tänne tekemään. Eiks ympyrän sulkeutuessa pitäis tulla joku ymmärtämisen hetki: "Kaikki on nyt paljon selkeempää" -fiilis. Kertoisko joku mitä mun pitäis ajatella/tuntea tällä hetkellä, mulla kun ei ole aavistustakaan.
xoxo / Laura
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit piristävät aina!
Comments always cheer me up!