All of these stars will guide us home

Kaikki lähtee. Mä oon ihan järkyttynyt tästä faktasta. Ihmiset joiden blogeja oon lukenut koko vuoden lähtee kotiin tai on lähtenyt jo. Kaisa, Helmi, Miia, Satu, Karita. Mun ihanat ystävät täällä, jotka lähtee kuukauden sisään: Lisa 3 viikkoa, Frankie 4 ja puol viikkoa. Minä 85 päivää, 12 viikkoa, 2 ja puol kuukautta. On siis mulla jäljellä aupparina. Kävin eilen salilla perumassa mun jäsennyyden elokuun alkuun. Keskiviikkona siivosin mun huoneen ja heitin kasan roinaa ja rikkinäisiä vaatteita roskiin. Mulla on lista mitä pitää ostaa ennen lähtöä. Mä suunnittelen mun travel monthia. Mun tilalle on valittu uusi au pair. Oon lähes valmis lähtemään kotiin. Ja mitä mä teen. Löydän uusia ystäviä, luon uusia ihmissuhteita jatkuvasti. Oon mä kai aina ollut masokisti jossain määrin, mutten koskaan tajunnut, että näin paljon. Miksi mun pitää kiduttaa itseäni löytämällä näitä ihania ihmisiä, joista tulee mulle hetkessä niin tärkeitä, kun mä tiedän jättäväni ne kaikki tänne parin kuukauden päästä. Au pairiksi lähteminen oli helppoa. Kovat juhlat ennen lähtöä, kiroilua matkalaukkujen takia, pari kyyneltä ja hups mähän olin jo lentokoneessa lähdössä. Mutta kun mä täältä lähden, mä jätän palan sydämestä ja itsestäni tänne. Revin sen irti rinnasta, tallaan sen maahan ja kiroan sitä päivää, kun mä päätin lähteä. Mä loin elämän itselleni tänne vuodessa. Aika helvettiä miettiä, että tän syyskuun jälkeen tuun ikävöimään jotakuta koko loppuelämäni, ihmisiä, jotka olivat osa mun päivittäistä elämää täällä vuoden ajan. Kun jotain tapahtuu en soitakaan Sarahille kiljuen tai itkien (tai molempia yhtä aikaa), kun mulla on tylsää en voi tekstata Sofialle "Lähdetään Starbuckiin" jossa me vietettäis koko loppu ilta nauraen itsemme kipeeks. Kaksi pientä apinaa ei juoksekaan mun huoneeseen joka ilta sekoitamaan mun just siivotun huoneen. Koirat ei tule istumaan viereen ja vaatimaan huomiota kun makaat mukavasti sohvalla ja katsot telkkaria. Ei enää aivottomia tosi-tv sarjoja Kn kanssa ja nahistelua Pn kanssa kuinka typeriä noi ohjelmat on. Ei intense zumbaa ja täysin päätöntä ja loputonta keskustelua syötävän hyvännäköisistä miehistä Andrewn kanssa.

Mietin, että miksi mä en sitten päättänyt pidentää. Myönnän se kävi mielessä moneen kertaan ja ajattelin sitä ihan tosissani. Sitten eräs rakastakin rakkaampi kysyi multa niin viattomasti ja niin sydämestään: " Laura mikset sä jo tuu kotiin, mulla on sua ihan kamala ikävä." Mä vaan tuijotin. Ja ainut asia mitä sain sanotuksi, oli mä tulen ihan kohta kotiin. Siitä se sitten lähti. Miettiminen ihan toden teolla, mitä hittoa mä oikein teen. Tiesin, että mun hostperhe toivoi mun jäävän. Tiesin Sarahin ja Sofian jäävän. Voisin viettää mahtavat 6kk eläen aivan samalla tavalla kuin edellisen vuoden. Mutta eihän se toimis enää niin. Likat on alottamassa pahinta uhmistaan. Mä oon ihan väsy joka päivän jälkeen. Mikään ei ole enää samanlaista kun silloin kun mä saavuin. Mä en ole enää samanlainen. Mulla on kaksi pienta rakasta kotona ja toinen ei tunne mua läheskään niin hyvin kuin pitäisi. Juttelin mun vanhempien kanssa ja ne sanoivat hyväksyvänsä minkä tahansa päätöksen. Sitten kuulin pikkusiskon sanat kaikuna päässä. "Mulla on vähän yksinäistä joskus ilman sua." Aloin puhua Jennille kotiin tulosta ja se innostui ennemmän kuin osasin olettaakaan. Koko vuoden aikana kukaan ei ollut sanonut mulle, meillä on ikävä tule kotiin. Mulla ei ole kovinkaan pahaa koti-ikävää ollut ja tossa ehkä syy. Mutta pikku hiljaa mä aloin ymmärtää kuinka paljon ihmiset mua oikeesti kaipas. Kuinka paljon mä oikeesti kaipasin niitä. Lopulta päätös oli helppo. Mä laitoin lentotiedot toimistolle ja päätös oli tehty, mä tulisin kotiin.

Miksi mä selitän tän kaiken tänne.Sä luulet et Suometa lähteminen oli rankkaa, ja ketut! Aupparina olo on ehkä ristiriitaisinta ikinä. All the mixed feelings jota riitelee keskenään ja kaikkea järkeä vastaan. Loppuen lopuks ainut, mitä mä voin sanoa on: onneksi mä elän  2000-luvulla ja internet on keksitty. Mä tiedän pitäväni yhteyttä näiden ihmisten kanssa koko loppuelämäni. Kaikki mun auppari kaverit asuu Euroopassa, mikä tekee asiat entistä helpommaksi.  Mikä mua huolestuttaa on mun jenkkikaverit. Tänne ei ihan joka lomalla lennetäkään. Mutta I'll be back se on varma.

Masis masis masis postaus... Anteeks mut tuli nyt vaan mieleen.
Hyvää jatkoa te kaikki ihanat jotka lähtee kotiin, tavataan Suomessa joskus! (Karita tää ei ollut ehdotus)
Hei tyypit kotona, mä tuun kohta kotiin!

xoxo / Laura

Ps. Tää oli sitten kirjotettu sunnuntai päivän masiksessa. En mä tällä hetkellä oon noin synkkä...